lauantai 31. joulukuuta 2011

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 1

Aimo Viherluodon (mahdollisesti Timo Haukkalana) kirjoittama salapoliisihupailu. Pitkä-Kallen hahmo esiintyy monissa muissakin käsikirjoituksissa.

1. Seikkailu alkaa.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton istuivat illan suussa rantapuiston penkillä.
Lokit liitelivät lähellä veden pintaa, ja valkoisia saaristovaivoja seisoi laiturissa savua tuprutellen, valmiina lähtemään matkaan.
”Emme ole pitkään aikaan kokeneet mitään oikein kivaa”, Jeppe huokasi. ”Jospa saisimmekin taas kokea seikkailun – oikein huiman ja jännän.”
”Oi hullu! Se ole tosi!” Pitkä-Kalle vastasi. ”Men luuleko sine, at seikkailu tule meiden tykö, jos me istu ja odotta se. Ei – meiden pite mene ja h a k e se!”
”Mutta miten?”
Lähellä oleva laiva soitti kolmannen kerran.
”Oi hullu! Mine keksi hyve konsti. Me mene toi laivassa ja anta se vie meidän seikkailu.”
Jeppe myöntyi heti.
He nousivat ja riensivät kohti Aallotar nimistä laivaa, jossa parhaillaan vedettiin porrasta sisään.
”Odotta, matruusi, odotta! Kaksi korkea-arvoiset matkustajat saapu vielä!”
Ja niin he pääsivät hl. Aallottareen, joka heti alkoi liikkua ja loitota pois rannasta.
Komentosillalla seisoi ankarannäköinen, harmaapartainen herra yllään kultanappinen takki ja valkoinen lakki päässään.
Pitkä-Kalle pöyhisteli, pullisteli rintaansa ja heilutti keppiään.
”Nyt me lehte hiukka puhu kapteenin kanssa”, hän sanoi ja ojensi Jepelle kamman.
”Kamppa hiukka sinen hiukset, niin ole fiinimpi näköst.”
Heidän päästyään ylös kohotti Pitkä-Kalle hattunsa niin korkealle kuin pitkällä käsivarrellaan ulottui ja huudahti:
”Hyve peive, merikapteeni! Miste pein se tuule nyt?”
Kapteeni vastasi jotain ruotsiksi.
”Puhu suomi vaan! Mine ole suomalainen, vaikka mine murta kuun kieltä.”
Kapteeni oli todellakin ankarannäköinen herra. Pitkä-Kalle pani sen merkille, ja hän päätti puhutella tätä oikein kunnioittavasti. Sentähden hän nosti hattuaan uudestaan ja mongersi:
”Kuuleko, te meriherra, mine röhkene kysy teille: mihin teme laiva mene?”
Kapteeni ei todellakaan näyttänyt osaavaan sanaakaan suomea, sillä taas hän vastasi ruotsiksi ja lisäksi aivan tavattoman äkäisesti.
”Jasso, ei sine suomi ymmerte. Se ole sama sitten, mite sinen kanssa puhu, vanha traasu. Voi hyvi vaa, potatinoukka, ja ele kiukuttele. Me mene viisampi ihmisten tykönä.”
Kapteeni katseli heitä epäluuloisena heidän poistuessaan komentosillalta.
”Hän arvailee nyt, lausuttiinko hänelle kohteliaisuuksia vai jotain muuta”, Jeppe sanoi. ”Jos hän tietäisi, mitä hänelle sanoit, antaisi hän heittää sinut varmaan yli laidan.
Aallotar kynti kohisten merta, höyryten ohi vihreitten saarien ja kaislikkoisten poukamien.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton lähtivät nyt tutustumaan matkustajiin.
Ja oli hyvä, että he siten tekivät, sillä nyt tämä tarinamme pääsee vauhtiin.
Kävi niin, että he sattuivat kuulemaan erään keskustelun, salaperäisen, uskomattoman ja epäilemättä rikollisen.
Erässä puolipimeässä nurkkauksessa istui kaksi miestä. - Ketään muuta ei ollut näkyvissä silloin, kun Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton hiljaa tulivat paikalle ja piiloutuivat kulmauksen taa.
Luullen olevansa kahden miehet keskustelivat huolettomasti salaisuuksistaan.
He polttelivat väkevän hajuisia sikaareja – ja näin he puhelivat:
”Luulen huomenna iltapäivällä olevan parhaan ajan. Houkuttelemme tytön hinaajaan ja annamme sen porhaltaa täydellä höyryllä Ahvenanmaalle, huvilaani, missä meidät vihitään, ja mihin sitten jäämme onnellisina asumaan.”
”Mutta oleta, että et saa tyttöä tulemaan kanssasi hinaajaan.”
”Olen suunnittellut kaiken valmiiksi. Mutta annetaan nyt olla – saat sitten nähdä.”
Toinen nauroi ilkeästi.
”Jospa Tammiset tietäisivät, kuka sinä olet, heidän arvossa pidetty tuttavansa! Ihmettelenpä, ovatko he koskaan kuulleet puhuttavan --s-sta.”
Viimeinen sana lausuttiin kuiskaamalla, eivätkä Pitkä-Kalle ja Jeppe kuulleet mikä se oli.
”Oi hullu, kuka hen mahta ole? Hen ehke joku kansainvelinen rikollinen?” Pitkä-Kalle kuiskasi puhaltaen Jepen korvaan.
Nyt miehet puhuivat taas.
”Anna-Liisa – hän kyllä oppii rakastamaan minua vielä. Hänen antaessaan minulle kieltävän vastauksen, minä vannoin kerran ottavani hänet omakseni – joko hyvällä tai pahalla. Ja minä olen mies, joka aina ajan tahtoni läpi -”
Hiljaisuus.
”Käytkö hänen luonaan vielä tänään? Pian sivuutamme Mansikkasaaren laiturin.”
”Vasta huomenna illalla – ei ennen.”
Pitkä-Kalle kumartui taas kuiskaamaan Jepen korvaan.
”Anna-Liisa Tamminen ole se tyttön nimi, kun meinata varasta; hen asu huvilassa, kun ole nimi Hansikasaari.”
”Mansikkasaari” Jeppe oikaisi.
”Siellä on joku!” kuului äkkiä kuiskaus nurkasta, missä miehet olivat. ”Mene katsomaan!”
Tuoli kolahti jonkun noustessa.
Pitkä-Kalle korjasi nopeasti solmiotaan ja astui eteenpäin tärkeän näköisenä ja Jeppe seurasi vakavana.
He kulkivat jäykkinä läpi hytin ja astuivat ovesta toisella puolen ulos.
Ja samaa kyytiä he menivät keulaan asti, missä Pitkä-Kalle kiihtyneenä alkoi puhua.
”Oi hullu! Nyt minen salapoliisivaistot here! Me keksis hyve konsti. Mine rupe salapolisiks ja pane roistot piukka ja pelasta tyttö! Teste asti mine ole salapolisi Kalle Pilvi ja sine ole minun oppipoika, kun nimi ole Gabriel.”
”Hyvä, hyvä!” Jeppe sanoi innostuneena. ”Mutta en minä oikein tahtoisi Gabriel-nimeä.”
”Oi hullu! Se ole hyve nimi! Se minekin piti kun mine oppipoika oli. Men pite sine vanha nimi vaan, jos sine tahto.”
”Mihin me nyt sitten ensin ryhdymme?” Jeppe kysyi.
”Jaa, oi hullu – Se pite fundeera. Me mene ensiks kapteenin tykönä ja keske otta kii Hansikasaaren prykö ja käy vierailemassa Anna-Liisan tykö ensiks.”
Pitkä-Kalle harppoi pois paikalta.

torstai 15. joulukuuta 2011

Elokuvakatsaus: "Anderssonskan Kalle"

Aimo Viherluodon kynästä nimimerkillä Esmond.
- - -
Turku, 17.12.1951

Uuden Auran Toimitus,
T u r k u .

Lähetän oheisena teille ”Sunnuntaisivun” elokuvaosastoa varten kirjoituksen ”Anderssonskan Kalle” sekä kaksi siihen liittyvää valokuvaa toivoen, että voitte käyttää ne.
Kuvat pyydän käytön jälkeen palauttamaan.

Kunnioittaen,
Aimo Viherluoto

- - -

Anderssonskan Kalle

Emil Norlanderin klassillinen poikahahmo Anderssonskan Kalle on hyvin tunnettu meilläkin, vaikkakaan kirja pahaksi onneksi ei ole ilmestynyt suomeksi.
   Tuottelias Norlander, joka on kirjoittanut 66 revyytä, 10 huvinäytelmää ja sitäpaitsi 2.000 pakinaa, saavutti suurimman yleisönsuosion teoksella ”Anderssonskan Kalle”. Sen sisältämät humoreskit poikaviikarin kujeista ovat olleet pohjana jo neljälle elokuvalle. Ensimmäiset valmistuivat jo mykän elokuvan päivinä 1920-luvulla ja olivat nimeltään ”Anderssonskan Kalle” ja ”Anderssonskan Kallen uudet kepposet”. Kummassakin niistä esiintyi pääosassa Gösta Alexandersson. Hän oli todellinen keppostentekijäin kuningas, joka hallitsi yksinvaltiaana Luutamäkeä ja sen ympäristöä. Siitä on jo kauan aikaa, kun hän seikkaili valkokankaalla. Mutta hän oli verraton! Hän iski sängynnupit Pilgrenskan kalloon niin, että se raukka näki pitkät ajat tähtiä... hän houkutteli Pilgrenskan pyöräilemään korkealla museopyörällä... hän perusti osakeyhtiön ”Toivo ja Terveys” ja sähkötti muijia niin, että säkenöi. Tämän elokuvan monet hauskat kepposet ovat kuitenkin jo kaukana unhoituksen yössä. 1930-luvun äänielokuvan Anderssonskan Kallen touhut ovat jo paljon lähempänä. Elokuva pyöri kauan ohjelmistoissa, ja moni varmaan vieläkin muistaa sen. Kallen kaltaisen sankarin urotöitä ei hevin unohdeta. Sigurd Wallén oli ohjannut tämän, samoin kuin edellisetkin. Nils Hallberg, vilkas ja sukkela poika, esiintyi tällä kertaa akkojen kauhuna ja harminkappaleena. Hänen ja akkojen välillä vallitsi ainainen sotatila, ja akat olivat tietysti aina alakynnessä, sillä tämä Kalle pani liikekannalle kaikki samoinajattelevat poikaviikarit. He kidnappasivat vannoutuneen vihollisensa Bobergskan, joka pääsi vapaaksi vasta sitten, kun suoritti joukkueen vaatimat lunnaat, makeiskestit koko joukolle... He perustivat luistinradan ja viekoittelivat poliisi Jonssonin ja akat kokeilemaan jääkelkkaa ja muita vetonumeroita sillä seurauksella, että poliisi ja pari akkaa joutui purjehtimaan jäälautalla joella läpi kaupungin... Kalle ”hukkui” ja kummitteli sen jälkeen Pilgrenskan ullakolla, kun hänen luonaan parhaillaan oli kahvikestit.
   Ja nyt saapuu vuoden 1951 Mallia oleva Anderssonskan Kalle Peter Blitz uudessa Wive-Filmin valmistamassa elokuvamukailussa, jonka käsikirjoituksen on Emil Norlanderin henkilökuvien mukaan laatinut Sven Zetterström. Dialogit ovat tunnetun nimimerkin Kar de Mumman käsialaa, musiikki Kai Gullmarin ja Sune Waldimirin.
   Kaikki vanhat tutut ovat mukana: Anderssonska poikineen ja tyttärineen, Bobergska, Pilgrenska, Lövdalska, Petterssonska, konstaapeli Jonsson, Gustav sekä lisäksi Makkara-Aukusti, Hiili-Karlsson ja Allan, ja osat ovat kyvykkäiden ruotsalaisten näyttelijäin käsissä.
   Kallen kepposet lienevät tällä kertaa vielä entistäkin hurjempia, koska sensuuri on katsonut parhaaksi kieltää elokuvan alle 14-vuotiailta.
   Epäilemättä elokuvakassat tulevat huomaamaan selvemmin kuin koskaan ennen, että Suomessa on paljon erittäin pienikokoisia 14-vuotiaita.
   Tervetuloa, Kalle!
   Me tahdomme kaikki mukavasti elokuvatuoleilla istuen seurata seikkailujasi.

   Esmond

tiistai 29. marraskuuta 2011

Fanipostia

Aimon ihailijakirjeluonnos Jeffery Farnolille. Tämän suomenkielisen luonnoksen lisäksi tallella on myös Aimon englanninkielinen (suomenkielisen pohjalta tehty) kirjeluonnos.


Mr. Jeffery Farnol,
Sunnyside,
Withdean, Brighton,
England.

Dear Sir: -

Teidän molemmat suomeksi ilmestyneet romaaninne ”The Money Moon” (Kuun kultaa, 1934) ja ”The Chronicles Of The Imp” (Sydämen Ilon Maa, 1917) ovat olleet mielikirjani siitä asti kun ne sain lukea. En milloinkaan ole lukenut niiden veroisia. Tiedän, että en koskaan, vaikka voin etsiä koko maailman kirjallisuudesta, tule löytämäänkään parempia.(1)

Jokainen, jonka tunnen, on ihaillut niitä – varsinkin he ovat pitäneet ”Money Moonista”. Omasta puolestani pidän enemmän ”The C Of The I”stä. Kun sen ensi kerran luin, tunsin kuin olisin elänyt siellä. Jälkeenpäin olen lukenut sen monta kertaa ja aina siitä löydän verrattomia nautinnonaiheita.

Suomeksi ei ikävä kyllä ole ilmestynyt muita kuin nämä kaksi teostanne, mutta tiedän Teidän kirjoittaneen, paitsi näitä, yli 30 romaania. Mahdollisesti niitä on enemmänkin.

Olen opiskellut Englantia omin päin sekä Linguaphone-menetelmän avulla. Olen myös hankkinut engl.kieliset painokset ”M.M” ja The C. Of The I” opiskelutarkoitukseen(2).

Koska olen teostenne loputon ihailija, tahtoisin tutustua muihinkin teoksiinne kuin nämä. Tahtoisitteko ystävällisesti auttaa minua valitsemaan kirjoistanne teos tai useampia jonka ajattelisitte olevan helppotajuisin aloittevalla mutta jossa kerrottaisiin yhtä ihastuttavasti samankaltaisista asioista kuin M.M:ssä ja The C of the I:ssä. Olisiko ehkä esim. Kokoelmassa The Shadow and other Stories” tällaisia?

Jos voisitte kuvailla lyhyesti mitä ne romaaninne joita haluaisitte suositella sisältävät, olisin hyvin kiitollinen teille. (Myös rakastan mystiikan ja iloisten ja miksei myös kauhuromanttisten seikkailujen enemmän kuin pelkästään rakkauden pulmiin perustuvia - -)

Tässä samassa yhteydessä haluaisin tiedustella onko teoksianne filmattu ja milloin se on tapahtunut. Kutka ovat esiintyneet päätehtävissä. Samoin mitkä elokuvayhtiöt kulloinkin ovat kysymyksessä, että voisin suositella näitä filmejä täkäl. filmivuokraajille.
 
Sincerely,
One of your finnish admirers,
Aimo Viherluoto
Address: XXX

(1) Virke yliviivattu.
(2) Sana yliviivattu.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Sarjakuva "Vaimoni sukulaiset"

13-vuotiaan Pentin sarjakuva Vaimoni sukulaiset enteili Turun Sanomissa ja Uudessa Aurassa julkaistuja sarjoja Merimies-Oskari ja Keikari-Kallu.

Kuvissa on signeeraus muotoa P.V. 22/III 1928.








lauantai 19. marraskuuta 2011

Mustaa ruusua etsimässä - Aimo Viherluoto 100 vuotta


Harry Etelän salanimellä tunnettu Aimo Viherluoto (1911-1956) oli aikanaan maamme merkittäviä iskelmäsanoittajia. Hän kirjoitti sanat moniin veljensä Pentti Viherluodon kuolemattomiin sävellyksiin. Aimon taiteellinen toiminta katkesi ennenaikaisesti aivokasvaimeen, joka päätti hänen elämänsä 44 vuoden iässä. Kenties siksi sekä Aimon tuotanto että persoona on jäänyt tuntemattomammaksi kuin säveltäjäveljensä.

Kuka oli Aimo Viherluoto? 30-vuotiaalle tetriksellä, spagetilla ja internetillä kasvaneelle tytölle tutkimusmatka vuonna 1911 syntyneen ja 1956 kuolleen isosedän elämään on huikea aikahyppy, nostalgiatrippi, retki toisen ajan Turkuun ja puhelinlankojen aikaan. Silloin ei ollut videoita, älypuhelimia eikä sähköpostia. Aimo Viherluoto ei voinut googlata lempikirjailijaansa vaan kirjoitti tälle ihailijakirjeen Englantiin tiedustellakseen, oliko joitain hänen kirjoistaan mahdollisesti filmatisoitu.

Amme kirjoituspöytänsä ääressä.



Monilahjakas sanoittaja

Ensimmäiset tietoni Aimosta ovat äitini lapsuusmuistoja: ”Amme”, ”Nalle-setä”, äidin isän veli, oli ystävällinen aikuinen, kekseliäs tyyppi ja mainio tarinankertoja.
Pian opin, että Amme oli myös iskelmäsanoittaja Harry Etelä – että hän oli kirjoittanut sanat sellaisiin isoisän sävellyksiin kuin Puhelinlangat laulaa, Punaiset lehdet, Musta ruusu ja Aamu Airistolla. Myöhemmin käsitin, että nämä kappaleet ovat Pentti Viherluodon iskelmätuotannon avainteoksia. Vielä vähän myöhemmin selvisi, että Aimo ei kirjoittanut vain näitä, vaan kymmenittäin muitakin sanoituksia niin veljensä Pentin kuin muidenkin iskelmäsäveltäjien käyttöön.
Ammen sanoitusten sävyä kuvaa hyvin sana goottilaisuus; Harry Etelän monet sanoitukset hehkuvat arvoituksellista melankoliaa. Elokuvakriitikkona tunnettu Tapani Maskula onkin tituleerannut Aimoa alias Harry Etelää ”kotimaisen iskelmän Edgar Allan Poeksi”. Usein tekstit ovat tulvillaan kaihoa:

Sinne, missä meren aallot mahtavina käy, aina kaipailen lemmittyni luo.
Sinne, missä ulapalla rantoja ei näy, sinne kaipailen lemmittyni luo.
Mutta luokseen pääse en, sillä koskaan enää häntä näe en.
Saaliinansa öinen myrsky vei mun kalleimpain,
Vaan yhä kaipailen lemmittyni luo.
(Kaipailen lemmittyni luo, san. H. Etelä, säv. P. Viherluoto 1947)

Tämäkin iskelmäteksti on sellainen, jonka dramatiikka pääsee parhaiten oikeuksiinsa Pentin sävellyksenä. Harmonikkamestari Keijo Lounan mukaan ”Kaipailen lemmittyni luo” on hieno esimerkki sanoittaja-säveltäjäparin saumattomasta yhteistyöstä: ”Aimo kirjoitti kaipuusta, myrskyöistä ja laitakaduista, ja Pentti loihti Höfnerillään kaihoisat sävelet.”
Aimo hallitsi kuitenkin myös humoristisemman tyylilajin. Esimerkiksi ”Laulava papukaija” oli suosittu ohjelmanumero aina kun kokoonnuttiin viettämään iltaa Portsan Vuorelaan veljesten poikamiesboksiin. Sitä esitettiin asiaankuuluvasti hupsuihin asuihin pukeutuneena. Laulun nykyversio – levytetty ensi kerran vuonna 1965 – on oikeastaan siistitty versio alkuperäisestä iloittelusta, jossa papukaija puhkeaa laulamaan ”neekeri-swingiä”. (Välisoiton aikana papukaija-Kalle kuulemma lauloi Louis Armstrongin äänellä ja melko huonolla suomella ”gugguu, gugguu, gaugana gugguu, uimarannalla ruisgudaa”...)

Sittemmin ilmeni, että Aimo sävelsi itsekin iskelmäkappaleita salanimellä Elmo Tero.
Selvä, Aimo osasi siis myös säveltää, ei vain sanoittaa. No, osasiko hän soittaakin? Toki, hän soitti taidokkaasti ainakin mandoliinia ja tietysti hänellä oli myös kaunis lauluääni. Musiikin saralla ja muutenkin Viherluodon veljekset olivat itseoppineita ja luonnostaan lahjakkaita. Aimo hallitsi nuottikirjoituksenkin – siistillä käsialallaan hän uudelleenkirjoitti ulkomuistista nuottikäsikirjoituksia, jotka olivat tuhoutuneet sodan melskeissä.
Lisäksi Aimo oli etevä piirtäjä (mistä kiinnostavimpana esimerkkinä 20-luvulla laaditut sarjakuvavihkot) ja taitava valokuvaaja, näppärä rakentaja ja sisustusarkkitehti. Hänhän se viritti Portsan-kotiin sen salaisen ovikellonkin, jota painamalla sai sisällä kirjahyllyssä nököttävän faaraon silmät vilkkumaan vihreää, aavemaista valoa. Amme oli keksijä ja sydämeltään sivistynyt. Kahdeksanvuotiaana orvoksi jääneenä hänellä ei ollut mahdollisuutta muuhun koulutukseen kuin kansakouluun. Omin avuin hän sitten ahmi tietokirjallisuutta, keräili lehtileikkeitä, opiskeli kieliä ja niin edelleen.

"Eipä ollakaan hätäpoikia", omatekoinen seikkailuvihko vuodelta 1928. Kuvitus Aimo Viherluodon käsialaa.




Kirjailijan kiehtova ääni

Vasta aikuisena huomasin, että aina kun puhutaan isosedästäni, käy ilmi jotain uutta, odottamatonta tai kiinnostavaa.
”- Amme oli muuten myös novellikirjailija. - Niinkö? Kerro lisää!”
Aimo kirjoitti Harry Etelänä ja Timo Haukkalana lyhyitä seikkailu- ja jännitysjuttuja esimerkiksi Turun Sanomien Iltapuhteeksi- ja Kodinosasto-palstoille.
”- Entä tiesitkö, että Aimo kirjoitti myös sellaisiin lehtiin kuin Isku ja Seikkailujen maailma. -Todellako? - Kyllä, kyllä – eikä mitä tahansa juttuja, vaan kauhunovelleja. - Ooh, mahtavaa!”
Se taisi olla mahtavaa myös tietokirjailija Juri Nummelinin mielestä, joka toimitti turkulaiselle pienkustantamo Turbatorille kokoelman Harry Etelän kauhunovelleja vuonna 2007. Nummelin vertaa Harry Etelää H.P. Lovecraftiin ja uskoo, että Amerikassa Aimo Viherluoto olisi voinut luoda uran pulp-novellistina. Etelän kauhunovellituotanto on ollut suomalaisittain uraauurtavaa esimerkiksi rajujen aiheidensa puolesta. Aimo selvästikin tunsi amerikkalaista roskakirjallisuutta. Myös vampyyreja esiintyi Harry Etelän novelleissa, jotka siten olivat aikaansa edellä. Kauhunovellistina ja myös henkilönä Aimo Viherluoto (joka käytti Harry Etelän ja Timo Haukkalan ohella myös nimimerkkiä Esmond Blake) oli suurelle yleisölle melko tuntematon.
Aimo kirjoitti kauhunovellien lisäksi paljon muunkinlaisia juttuja: varsinkin seikkailutarinoita, mutta myös romansseja, kertomuksia poikaviikarien kepposista ja niin edespäin. Ne väreilevät tiettyä kulttuurihistoriallista aikakautta. Aimo oli kultivoitunut (viihde)kirjallisuuden harrastaja, jonka kirjahylly oli pullollaan kamaa Burroughsin Tarzaneista Blytonin Seikkailujen saareen ja Burnettin Salaiseen puutarhaan. Naapuruston pojat kävivätkin usein tässä yksityiskirjaston lukusalissa sivistämässä itseään ja kuuntelemassa Ammen improvisoitua tarinointia.


Isku-lehden kansikuva Aimo Viherluodon arkistoista.




Filmikärpänen

”- No entä tiesitkö, että Aimo kirjoitteli myös elokuva-alan lehtiin? - Aha, tämähän käy koko ajan kiinnostavammaksi. - Juu juu, Aimo oli suuri elokuvan ystävä, joka paitsi säästi elokuvaliput ja käsiohjelmat, myös keräili kaappikuvia ja mitä kaikkea, tilasi niitä amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä asti.”
Aimo oli intohimoinen elokuvaharrastaja, joka piti tarkkaa kirjaa näkemistään elokuvista, kirjoitti niistä osuvia luonnehdintoja ja kehittyi siinä sivussa alan asiantuntijaksi. Aimo oli mukana turkulaisten Kivimäen veljesten elokuvatuotannoissa ja kirjoitti elokuva-alan lehtiin muun muassa nimimerkeillä Filmikärpänen ja Harry.
Aimo Viherluodon testamenttilahjoituksen nimellä tunnettu kokoelma sijaitsee Turun maakunta-arkistossa Turun elokuvakerhon arkistojen yhteydessä. Se käsittää esimerkiksi elokuvalehtien vuosikertoja, elokuva-aiheisia lehtileikkeitä, filmitähtien valokuvia, elokuva-arvosteluita – ja yhden Aimon oman elokuvakäsikirjoituksenkin!
Ammen naseva tyyli, jolla hän kirjoitti muistiin lyhyitä kommentteja näkemistään elokuvista, kertoo hänen elokuvakriitikon taipumuksistaan. Myös Aimon innostus on tarttuvaa. Päiväkirjamerkinnöissään vuodelta 1941 hän kehuu elokuvaa nimeltä Zorron merkki:
”Onko koskaan nähty niin herkullista miekkailukohtausta kuin Tyrone Powellin ja Basil Rathbonen välinen tässä elokuvassa. Järkevää on ollut sensuurin taholta, että se ei ole pilannut elokuvaa leikkaamalla hätkähdyttävän hyvin tehtyä hienoa kohtausta, jossa TP:n säilä lävistää BR:n seinää vasten. Surmaniskun saaneen kasvot vääristyvät ja veri pulppuaa esiin. Samassa ruumis lysähtää lattialle. Kyllä tässä elokuvassa oli nyt lopultakin sitä henkeä joka on ollut kauan kadonneena seikkailuelokuvista.”

Elmo Lincoln Tarzanina. Kuva Aimo Viherluodon arkistoista.



Ruissalon poika

Jo pienenä tiesin myös sen, että Aimo oli veljensä Pentin tapaan ollut luonnon ystävä. Hän rakasti ukonilmaa, tuota kiehtovaa luonnonilmiötä, joka esiintyy toistuvasti hänen teksteissäänkin. Hän tunsi kasvit ja linnut. Hän kannusti kaikkia ihailemaan luontoa: metsässä tuli kulkea kunnioittaen, roskaamatta ja oksia turhan päiten katkomatta. Luonnon ihailijana Aimo oli kiinnostunut myös luonnonsuojelusta, erityisesti Ruissalon suojelusta.
Kaarlo ja Fanny Wiherluoto, Aimon ja Pentin vanhemmat, ostivat Ruissalosta pienen kesämökin vuonna 1915. Siitä lähtien Ruissalon luonto oli veljesten elämän ytimessä. Kesäpaikasta muodostui oma maailmansa, paratiisi, elämän keskus joka pysyi senkin jälkeen kun espanjantauti vei hautaan Aimon ja Pentin vanhemmat jo vuonna 1921.
Talvet asuttiin puutalon hellahuoneessa Portsassa, mutta Ruissaloon muutettiin kesäksi aina heti kun se oli mahdollista. Pakkilaatikot olivat pakattuina kesämuuttoa varten usein jo viikkoja etukäteen. Metsola, monta huonetta käsittävä puumaja, oli Ruissalon kesien keskuspaikka, jossa kerrottiin tarinoita, leikittiin ja kehitettiin oma kielikin.
Ruissalon tammilehdot ja metsäpolut kulkivat aina mukana Ammen ajatuksissa ja kirjoituksissa. Tuntuu selvältä, että Ruissalo on ollut Aimolle ja Pentille luovuuden pysyvin ja elinvoimaisin lähde.
Sota-aikana kirjeet sinkoilivat kasarmien ja kotirintaman väliä, kun Pentti kirjoitti Aimolle rintamalta ja Aimo Pentille kesäpaikan jasmiinipensaan katveesta (Aimo kuului nostoväkeen heikon sydämensä vuoksi).
”Ruissalossa lokak. 5. 1941
Pentti, hei!
On kaunis, aurinkoinen syyssunnuntai. Ulkona tuulee hiukan; lämmintä on 11½ astetta. Oranssinvärinen liikennelentokone on tullut ja laskee juuri. Putoavat tammenterhot pommittavat vanhaa keinua.
Tämä uusi tango 'Kaukainen ystäväni' on oikein harvinaisen kaunis. Eräs parhaitasi!
Lähetän sinulle paketin, joka sisältää keksejä ja hunajaa. Hunaja on Vibergin emännän lahjoittama, ja sitä jäi jäljelle vielä puoli lasillista, jonka lähetän sopivan purkin saatuani. Se on kovaa, kiteytynyttä, viime vuoden satoa (parempaa kuin tuore).
...”

Aimon ex libris oli hänen veljensä Pentin laatima.



Tie seikkailuun

Isoveljeni tajusi Aimon legendaarisuuden jo paljon ennen minua. Hän sanoi kerran, että haluaisi kirjoittaa salapoliisijuttuja, joissa päähenkilö Aimo kutsuu avukseen eri dekkarihenkilöiden haamuja rikoksia ratkomaan.
Parhaimmilllaan Aimon henkinen perintö on juuri tällaista hykerryttävää nostalgisuutta. Amme rakasti seikkailua ja romantiikkaa. Aikuisenakin, vielä nelikymppisenä, hänen mielestään parhaat elokuvat olivat sellaisia, jotka ”jokaisen pojan pitäisi nähdä”, lennokkaine miekkataisteluineen, hurjasti ratsastavine cowboyineen ja öisen linnan viertä hiipivine sankareineen. Samoin oman elokuvakäsikirjoituksensa hän laati niin, että päähenkilöt olisivat nuoria, seikkailuun ajautuvia poikia. Tällainen poika oli hänen omankin elämänsä päähenkilö: vapaa sielu, joka sai vaellella lannevaatteessa pitkin Ruissalon lehtoja ja kertoa tarinoita kesäpaikan puumajassa.
Kirjoittaminen oli Aimon tie seikkailuun. Itse hän ei halunnut edes jäädä yöksi kylään, puhumattakaan siitä että olisi matkustanut toiseen maahan. Myös romanssi – toteutunut tai toteutumatta jäänyt – sai hahmonsa laulun sanoissa:

Hämyisen illan varjoihin lähdin mietteissäin kulkemaan,
kun sydän saanut ei rauhaa, ja aatokset paloivat sinua muistelemaan.
Hämystä leijui yökukkain tuoksu mieleni huumaten.
Ja luona liljojen yöperhot harhaten häilyi
kuin aatoksein sua kaivaten.
(Sinun tähtesi, armain, san. H. Etelä, säv. P. Viherluoto 1942)

Aimo Viherluoto kuoli aivokasvaimeen Turussa vuonna 1956 juuri 44 vuotta täytettyään. Romantikko, mystikko, uneksija, haaveilija – sellainen Aimo oli loppuun asti. Oma tutkimusmatkani jatkuu: Ammen kanssa vaellan Turun linnan puistossa ja laitakadun hämärissä mustaa ruusua etsien.