Aimo Viherluodon (mahdollisesti Timo Haukkalana) kirjoittama salapoliisihupailu. Pitkä-Kallen hahmo esiintyy monissa muissakin käsikirjoituksissa.
1. Seikkailu alkaa.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton istuivat illan suussa rantapuiston penkillä.
Lokit liitelivät lähellä veden pintaa, ja valkoisia saaristovaivoja
seisoi laiturissa savua tuprutellen, valmiina lähtemään matkaan.
”Emme ole pitkään aikaan kokeneet mitään oikein kivaa”, Jeppe huokasi.
”Jospa saisimmekin taas kokea seikkailun – oikein huiman ja jännän.”
”Oi hullu! Se ole tosi!” Pitkä-Kalle vastasi. ”Men luuleko sine, at
seikkailu tule meiden tykö, jos me istu ja odotta se. Ei – meiden pite
mene ja h a k e se!”
”Mutta miten?”
Lähellä oleva laiva soitti kolmannen kerran.
”Oi hullu! Mine keksi hyve konsti. Me mene toi laivassa ja anta se vie meidän seikkailu.”
Jeppe myöntyi heti.
He nousivat ja riensivät kohti Aallotar nimistä laivaa, jossa parhaillaan vedettiin porrasta sisään.
”Odotta, matruusi, odotta! Kaksi korkea-arvoiset matkustajat saapu vielä!”
Ja niin he pääsivät hl. Aallottareen, joka heti alkoi liikkua ja loitota pois rannasta.
Komentosillalla seisoi ankarannäköinen, harmaapartainen herra yllään kultanappinen takki ja valkoinen lakki päässään.
Pitkä-Kalle pöyhisteli, pullisteli rintaansa ja heilutti keppiään.
”Nyt me lehte hiukka puhu kapteenin kanssa”, hän sanoi ja ojensi Jepelle kamman.
”Kamppa hiukka sinen hiukset, niin ole fiinimpi näköst.”
Heidän päästyään ylös kohotti Pitkä-Kalle hattunsa niin korkealle kuin pitkällä käsivarrellaan ulottui ja huudahti:
”Hyve peive, merikapteeni! Miste pein se tuule nyt?”
Kapteeni vastasi jotain ruotsiksi.
”Puhu suomi vaan! Mine ole suomalainen, vaikka mine murta kuun kieltä.”
Kapteeni oli todellakin ankarannäköinen herra. Pitkä-Kalle pani sen
merkille, ja hän päätti puhutella tätä oikein kunnioittavasti. Sentähden
hän nosti hattuaan uudestaan ja mongersi:
”Kuuleko, te meriherra, mine röhkene kysy teille: mihin teme laiva mene?”
Kapteeni ei todellakaan näyttänyt osaavaan sanaakaan suomea, sillä taas
hän vastasi ruotsiksi ja lisäksi aivan tavattoman äkäisesti.
”Jasso, ei sine suomi ymmerte. Se ole sama sitten, mite sinen kanssa
puhu, vanha traasu. Voi hyvi vaa, potatinoukka, ja ele kiukuttele. Me
mene viisampi ihmisten tykönä.”
Kapteeni katseli heitä epäluuloisena heidän poistuessaan komentosillalta.
”Hän arvailee nyt, lausuttiinko hänelle kohteliaisuuksia vai jotain
muuta”, Jeppe sanoi. ”Jos hän tietäisi, mitä hänelle sanoit, antaisi hän
heittää sinut varmaan yli laidan.
Aallotar kynti kohisten merta, höyryten ohi vihreitten saarien ja kaislikkoisten poukamien.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton lähtivät nyt tutustumaan matkustajiin.
Ja oli hyvä, että he siten tekivät, sillä nyt tämä tarinamme pääsee vauhtiin.
Kävi niin, että he sattuivat kuulemaan erään keskustelun, salaperäisen, uskomattoman ja epäilemättä rikollisen.
Erässä puolipimeässä nurkkauksessa istui kaksi miestä. - Ketään muuta ei
ollut näkyvissä silloin, kun Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton hiljaa
tulivat paikalle ja piiloutuivat kulmauksen taa.
Luullen olevansa kahden miehet keskustelivat huolettomasti salaisuuksistaan.
He polttelivat väkevän hajuisia sikaareja – ja näin he puhelivat:
”Luulen huomenna iltapäivällä olevan parhaan ajan. Houkuttelemme tytön
hinaajaan ja annamme sen porhaltaa täydellä höyryllä Ahvenanmaalle,
huvilaani, missä meidät vihitään, ja mihin sitten jäämme onnellisina
asumaan.”
”Mutta oleta, että et saa tyttöä tulemaan kanssasi hinaajaan.”
”Olen suunnittellut kaiken valmiiksi. Mutta annetaan nyt olla – saat sitten nähdä.”
Toinen nauroi ilkeästi.
”Jospa Tammiset tietäisivät, kuka sinä olet, heidän arvossa pidetty
tuttavansa! Ihmettelenpä, ovatko he koskaan kuulleet puhuttavan
--s-sta.”
Viimeinen sana lausuttiin kuiskaamalla, eivätkä Pitkä-Kalle ja Jeppe kuulleet mikä se oli.
”Oi hullu, kuka hen mahta ole? Hen ehke joku kansainvelinen rikollinen?” Pitkä-Kalle kuiskasi puhaltaen Jepen korvaan.
Nyt miehet puhuivat taas.
”Anna-Liisa – hän kyllä oppii rakastamaan minua vielä. Hänen antaessaan
minulle kieltävän vastauksen, minä vannoin kerran ottavani hänet
omakseni – joko hyvällä tai pahalla. Ja minä olen mies, joka aina ajan
tahtoni läpi -”
Hiljaisuus.
”Käytkö hänen luonaan vielä tänään? Pian sivuutamme Mansikkasaaren laiturin.”
”Vasta huomenna illalla – ei ennen.”
Pitkä-Kalle kumartui taas kuiskaamaan Jepen korvaan.
”Anna-Liisa Tamminen ole se tyttön nimi, kun meinata varasta; hen asu huvilassa, kun ole nimi Hansikasaari.”
”Mansikkasaari” Jeppe oikaisi.
”Siellä on joku!” kuului äkkiä kuiskaus nurkasta, missä miehet olivat. ”Mene katsomaan!”
Tuoli kolahti jonkun noustessa.
Pitkä-Kalle korjasi nopeasti solmiotaan ja astui eteenpäin tärkeän näköisenä ja Jeppe seurasi vakavana.
He kulkivat jäykkinä läpi hytin ja astuivat ovesta toisella puolen ulos.
Ja samaa kyytiä he menivät keulaan asti, missä Pitkä-Kalle kiihtyneenä alkoi puhua.
”Oi hullu! Nyt minen salapoliisivaistot here! Me keksis hyve konsti.
Mine rupe salapolisiks ja pane roistot piukka ja pelasta tyttö! Teste
asti mine ole salapolisi Kalle Pilvi ja sine ole minun oppipoika, kun
nimi ole Gabriel.”
”Hyvä, hyvä!” Jeppe sanoi innostuneena. ”Mutta en minä oikein tahtoisi Gabriel-nimeä.”
”Oi hullu! Se ole hyve nimi! Se minekin piti kun mine oppipoika oli. Men pite sine vanha nimi vaan, jos sine tahto.”
”Mihin me nyt sitten ensin ryhdymme?” Jeppe kysyi.
”Jaa, oi hullu – Se pite fundeera. Me mene ensiks kapteenin tykönä ja
keske otta kii Hansikasaaren prykö ja käy vierailemassa Anna-Liisan tykö
ensiks.”
Pitkä-Kalle harppoi pois paikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti