4. Aamupäivä ”Mansikkasaaressa”.
Aamuaurinko säihkyi kirkkaana tammien takana.
Kukkiva puutarha komeili kauneimmassa loistossaan, ja ilma oli
tulvillaan valkeitten jasmiinien ja punaisten ruusujen tuoksua.
Lehmusten lehdet hikoilivat tahmeaa, makeata hikeä ja kiilsivät ja
kimaltelivat voimakkaassa valossa.
Ja somasti kaartuvilla teillä, jotka kulkivat puitten ja pensastojen siimeksessä ja kukkanurmikoilla, lauloi kesä lauluaan –
Tammiset joivat aamukahviaan idyllisellä parvekkeellaan, krassojen
hiljaa huojuessa ja kottaraisparven pitäessä elämää puissa ympärillä.
”Näyttää tulevan oikein kuuma päivä tänään”, Anna-Liisa sanoi.
”Todellakin! Ajatelkaas, lämpömittari osoitti 29 astetta lämmintä jo
äsken, vaikka on vielä näin aikaista”, rouva Tamminen sanoi.
”Tuntuu niin painostavalta”, neiti Ruusunen huokasi. ”Aivan kuin jotain tapahtuisi tänään –”
Pahasta puhuttaessa kaikki yhtäkkiä muistivat salapoliisi Pilven mahtavan olemuksen. Ja ehdottomasti puhe kääntyi häneen.
Eilistä kuulustelua muistellen sanoi rouva Tamminen:
”Minusta Pilven käytös tuntuu jonkun verran omituiselta. Eikö teistäkin? Lieneeköhän hän mikään taitava salapoliisi?”
”Oh, kaikki suuret miehet ja nerot ovat aina olleet jollakin tavalla
omituisia!” neiti Ruusunen huudahti hymyillen ja risti kätensä painaen
päänsä kallelleen oikeaa olkaansa vasten.
”Minusta hän muistuttaa eniten sirkuspelleä”, rouva Tamminen arveli.
Silloin neiti Ruusunen tuli loukkaantuneen näköiseksi ja tarttui lusikkaansa alkaen sekoittaa kovalla kilinällä kahviansa.
”Jos hän onkin valesalapoliisi –” Anna-Liisa virkkoi.
”Valesalapoliisi? Ei ole!” neiti Ruusunen huudahti melkein kiivaasti.
”Pitäisihän sen huomata hänen suurista tiedoistaankin, että hän on n e
r o .”
”Jokin vaan vaikuttaa hänessä kovin ei-salapoliisimaiselta. Eikä hän ole
oikein luottamusta herättävän näköinenkään. Eilen illalla –” Anna-Liisa
keskeytti yhtäkkiä.
Kuului, miten joku käveli puutarhassa.
He kääntyivät katsomaan koettaen nähdä huojuvien krassojen raoista tielle.
Jonkun hetken kuluttua jasmiinipensaitten lomasta ilmestyi esiin poikanen, Jeppe Peloton – salapoliisi Pilven apulainen.
”Poju!” rouva Tamminen huusi.
Jeppe pysähtyi.
”Menehän noutamaan herra Pilvi – ja tulkaa kahville.”
”Kiitoksia”, Jeppe vastasi. ”Mutta herra Pilvi nukkuu vielä, eikä ole hyvä häntä herättää.”
”Nukkuuko hän? No, tule sinä yksin sitten. Harrikin on täällä.”
Tuokion kuluttua Jeppe oli parvekkeella ja hänelle annettiin paikka
Harrin vierestä. Rouva Tamminen kaatoi hänelle kahvia ja tarjosi
leivoksia.
Harri osoitti niitä sormellaan.
”Ota tuo, jossa on vihreätä päällä. Ne ovat hyviä”, hän neuvoi.
Krassojen lehdet lepattivat hiljaa ja kottaraisparvi piti elämää – aivan lähellä.
”Kuulehan”, Harri sanoi Jepelle. ”Onko salapoliisi Pilvi sirkuspelle?”
”Sirkuspelle?” Jeppe hymyili kuppinsa takaa.
”No mutta Harri!” rouva Tamminen nuhteli. ”Nyt sinä puhut tyhmyyksiä taas!”
Ja hän katsoi varoittavasti kulmiaan rypistäen poikaa.
Jeppe arvasi, että Pitkän Kallen omalaatuisesta esiintymisestä oli keskusteltu.
”Ei, ei hän ole sirkuspelle. Hän on vain – hiukan hermostunut. Ja hän on
siitä asti ollut sellainen, kun – kun hän putosi kerran pää edellä
puusta – ” Jeppe puhui. ”Silti hän on etevä salapoliisi.”
”Voi, niinkö?” neiti Ruusunen huudahti, alkaen hymyillä.
”Niin – hän selvitti Tattarinsuon mysteerionkin yhdessä päivässä.”
”Tattarisuon mysteerion! Hänkö sen selvitti.”
”Hän”, Jeppe sanoi ja katseli kahvikuppiinsa miettivän näköisenä.
”Kuka se ruumiitten silpoja sitten oikeastaan oli? En muista enää.”
”Sitä en tiedä minäkään. Sitä ei tiedä kukaan. Se on herra Pilven salaisuus. Sitä ei pantu lehtiinkään.”
He kyselivät Jepeltä kaikkia mahdollisia rikoksia ja rikostutkimuksia
käsittäviä asioita, ja Jeppe vastaili heille puuta heinää – onnitellen
itseään, että oli lukenut niin monta salapoliisiromaania.
Sinä aikana aurinko kiipesi yhä korkeammalle ja ilma muuttui yhä helteisemmäksi.
Melkein tunti kului Jepen kehitellessä mitä uskomattomimpia juttuja
herransa ja mestarinsa yliluonnollisista teoista. Lopulta hän tuli
ajatelleeksi, tunnevaivoja tuntien, että oli varmaan sinä aamuna
valehdellut enemmän kuin koko viime vuotena yhteensä.
Senpätähden hän vaikeniki ja muutti puheenaihetta yhtäkkiä.
”Olisi hyvin hauska nyt mennä uimaan”, hän lausui.
”Mennäänkin uimaan!” Harri huudahti kerkeästi.
Ja niin se oli päätetty. Jeppe ja Harri lähtivät uimaan.
Rouva Tamminen koetti kaataa vielä yhden kupillisen kahvia, mutta
pannusta ei herunut enää kuin muutama tippa – neiti Ruususelle.
Kaikki muut poistuivat parvekkeelta, vain neiti Ruusunen jäi
haaveilemaan sankarisalapoliisista, joka pelastaisi hänet mahdollisten
naisryöstäjien kynsistä.
Kun Jeppe ja Harri juoksivat puutarhaan, lehahti kottaraisparvi lentoon
pimittäen auringon ja laskeutui suristen läheisiin puihin.
Ja heidän hävittyään tien mutkan taakse vaipui Mansikkasaaren kaunis huvila hiljaisuuteen ja nukkui Pitkän-Kallen lailla.
Niinpä tilanne keskipäivällä oli seuraava:
1) Vallitsi kova kuumuus, 2) neiti Ruusunen istui parvekkeella, 3) Jeppe
Peloton ja Harri leikkivät rannassa, 4) puutarhuri Kraanperin lehmä oli
päässyt karkaamaan ja huvitteli kenekään häiritsemättä puutarhassa, 5)
Kraanperi itse torkkui tallin ylisillä, 6) rouva Tamminen katseli päivän
lehteä, mutta ei lukenut, 7) Anna-Liisa istui kuvastimen edessä, mutta
ei tehnyt mitään, 8) Pitkä-Kalle, ihmesalapoliisi Pilvi nukkui.
Jos joku olisi tullut hänen huoneeseensa, olisi hän joutunut katselemaan perin omituista näkyä.
Pitkä-Kalle oli kuumuuden tähden heittänyt peitteet ja paitansakin
lattialle ja loikoili nyt, entistä pitempänä, selällään vuoteessa,
karvaiset koivet ristissä sängyn karmilla.
Ja ties kuinka kauan hän olisi siinä loikoillut, ellei yön kuluessa
olisi ojennellut itseään siinä määrin, että sänky nyt hirmuisella
ryskeellä katkesi. Pitkä-Kalle huusi – oikein lujasti, niinkuin hänellä
tällaisissa tilanteissa on tapana tehdä – ja tarttui yöpöydällä olevaan
pistooliinsa, tähtäillen huoneen nurkkiin.
Mutta kun mitään muuta epäilyttävää ei näkynyt, kuin hänen omat, tuolin
selkänojalla riippuvat housunsa, rauhoittui hän ja nousi pystyyn
mutisten itsekseen jotain yörauhan häiritsemisestä.
Tämä sängyn katkeaminen oli itse asiassa onnellinen tapaus, sillä kiitos
sen oli Pitkä-Kalle nyt täysin hereillä ja saattoi toimia sen
mukaisesti.
Hän verrytteli itseään, että koko talo tömisi, ja pukeutui sitten nopeasti.
Paitahihasillaan hän lähti alas, ohjaten kulkunsa keittiötä kohti.
Koko talo oli kuin kuollut, ja Pitkä-Kalle pelästyi, luullen, että Nummenkivi oli hänen nukkuessaan käynyt tihutöitä tekemässä.
Avattuaan keittiön oven hän kuitenkin löysi ihmisen. Isosilmäinen
palvelustyttö siellä luki vienoisesti hymyillen ”Rakkauden tulkkia”.
”Kaffe!” Pitkä-Kalle huusi.
Tyttö hypähti pystyyn ja pudotti kirjan tuijottaen kauhuissaan ovelle.
”Hyve huomenta, sussu! Pane kaffe pöydesse!”
Pitkä-Kalle istuutui pannen kiinni housunnappejaan, jotka epähuomiossa olivat jääneet auki.
”Voi, herra Pilvi, miten te säikäytitte minut!” palvelustyttö sanoi.
”Joko sine taas seikehtys? Oi hullu, mine tykke, at sine ole ain hiukka seikehty.”
Tyttö toi kupit pöydälle ja sen tehtyään hän alkoi sytyttää tulta hellaan.
”Minun pitää lämmittää sitä hiukan ensin”, hän selitti.
”Ei! Heti tenne vaan! Kylle nyt on ilmanki tarpeks lemmin ilma!”
Juotuaan kylmän kahvin ja haukuttuaan kermaa happameksi ja leipää härskiintyneeksi hän nousi ja kysyi mihin Jeppe oli hävinnyt.
”Pikku pojat menivät uimaan”, tyttö vastasi.
”Jasso. Sit mine lehte kans. Hyvesti nyt, ja anteeksi, kun ei mine viitsi pokka.”
Hän poistui ikkunasta.
Vaeltaessaan puutarhatiellä hän tapasi Kraamperin lehmän, joka seisoi keskellä kukkapenkkiä, leukojaan heilutellen.
Hän oivalsi heti, että lehmä oli omilla teillään ja pahanteossa, sillä
vaikka Mansikkasaaren huvila olikin hieno paikka, ei siellä sentään
lehmää pidetty kukkamaassa.
”Oi hullu! Mite sine siellä seiso?” hän huusi. ”Hei, ammu, lakka syömäst kukkaset heti!”
Lehmä mulkoili salapoliisi Pilveä ylen tyhmän näköisenä, eikä ollut kuulevinaankaan.
Pitkä-Kalle arveli tällaisen välinpitämättömyyden ja tottelemattomuude
olevan sopimatonta hänenkaltaistaan arvohenkilöä kohtaan ja veti
sentähden aina mukana olevan jämerän pistoolinsa esiin räiskäyttäen
ilmaan pari varoituslaukausta.
Tästä oli seurauksena, että lehmä ryntäsi häntä pystyssä pakoon läpi
pensaikkojen, että neiti Ruusunen sai sydämentykytyksen parvekkeella,
että Jeppe Peloton ja Harri lähtivät juoksemaan ylös rannasta, että
Kraamperi heräsi tallinylisillä, että, toisin sanoen, koko
Mansikkasaaren huvila heräsi horroksestaan ja luuli Nummenkiven tai ehkä
kokonaisen rosvojoukon hyökänneen taloon.
”Saablans lehme! Ja nyt mine lehte katsoma, mihin se meni.”
Salapoliisi Pilvi juoksi pistooli ojossa pensaikkoon, että oksat ryskyivät.
Lehmää hän ei löytänyt msitään, mutta hyötymansikkamaan hän löysi, sellaisen, joka oli punaisenaan noita herkullisia marjoja.
”Ahhah, oi hullu!” hän huudahti työntäen aseensa takataskuun ja
onnitellen itseään oikein kädestä puristaen. ”Sine onnenpoika, löysi
aamiaisen maasta!”
Sieltä herrasväki Tamminen, Jeppe ja Kraamperi hänet sitten hetken
kuluttua löysivät. Sanattomina he katselivat, miten salapoliisi Pilvi
kauhistuttavalla nopeudella ajoi mansikoita suuhunsa.
Jeppe pidätteli nauruaan.
Kun Pitkä-Kalle huomasi heidät, pysähtyi hänen kätensä puoliväliin,
mansikka putosi sormien välistä maahan, ja hän jäi kumartuneessa
asennossa tuijottamaan paikalle ilmestyneisiin henkilöihin, miettien,
miten voisi parhaiten selviytyä tästä hänelle perin epäedullisesta
asemasta.
”Hyve huomenta!” hän huusi. ”Mite kuulu? Onk se kaunis aamu, vai? Kuin te voi nyt?”
”Mutta herra Pilvi, mitä ne pyssynlaukaukset olivat?” rouva Tamminen kysyi. ”Me niin pelästyimme.”
”Ei ne ollu mite pyssynpaukaukset. Se oli vaan minen viiskymment
kaliberin pistooli kun laukesi minun takataskus. Ei tarvitse ole
huoleton, at mine tekisi roimet ja ampuisi joku pois hengiltä. Katsoka,
oi hullu, mine ole kerran ollut Olympialaisis ampumisen maailmanmestari,
ja paukautti kolme kilomeetri peeste keskelle mooli.”
”Onkos herra Pilvi huomannut, kuka on kukkapenkkejä sotkenut niin
mahrottomasti tuolla?” Kraamperi kysyi, mielessään vahva epäilys että
salapoliisi oli siihen syypää.
”Se oli sun mielivikainen lehme. Mene otta kiinni se, ennenkun se ehti tramppa siljäksi koko Tammisen trekoli.”
Kraamperi lähti juoksemaan pois.
”Jokos se penteleen elukka taas karkuteillä on”, hän mutisi kadotessaan pensaikon taakse.
”Juu, se ole semmost asia, at salapoliisin aivot tartte mansikat”,
Pitkä-Kalle julisti ja tuli lähemmäksi. ”Nyt, hyve herrasveki, koittaka
rauhotta, ja me mene syömän aamiaiselle.”
Ja he menivät 'syömään aamiaiselle'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti