5. Hetki ole
lyöny!
Iltapäivä
tuli Mansikkasaareen perin uhkaavin entein.
Valtavia, synkkiä
pilviröykkiöitä oli ilmestynyt kuumuutta kipenöivälle
taivaalle, ja jossain etäällä jyrisi ukkonen kumeana.
Puutarhassa ei
lehtikään liikahtanut, ja ohuen, savunkaltaisen usvaverhon
läpi tunkeutuva auringonpaiste lepäsi punertavana poluilla.
Jeppe Peloton
asteli yläkerrokseen johtavia portaita myöten ylös
kummallinen levottomuus mielessään.
Hän oli yksin.
Harri oli hävinnyt puolitoista tuntia sitten – ainakin Jepen
mielestä selittämättömällä tavalla.
Rouva Tamminen oli
sanonut Harrin joka päivä käyvän naapurihuvilassa
asuvan vanhan enonsa luona, ja että hän nytkin oli varmaan
mennyt sinne. Mutta Jeppe ei ollut pitänyt sitä
mahdollisena.
Jokin oli hullusti.
Heillä,
hänellä ja Harrilla oli ollut hyvin hauskaa, ja he olivat
varhaisesta aamusta asti olleet yhdessä. Miksi Harri olisi siis
lähtenyt kesken kaiken pois, mitään sanomatta?
Jeppe saapui nyt
käytävään ja pysähtyi heille varatun huoneen
oven taakse ja koputti.
”Kuka siel
krapista?” kysyi ääni.
”Minä täällä
olen. Tulehan avaamaan.”
Hetken kuluttua ovi
raottui ja Pitkä-Kalle laski Jepen sisään.
Huoneen lattialla
oli matkalaukun sisältö hujan hajan; morsiuspuku riippui
sängyn päässä ja yksi korkeakantainen, valkoinen
kenkä oli pöydällä.
”Kalle”, Jeppe
sanoi miettivällä äänensävyllä.
”Epäilen, että on tapahtunut jotain pahaa.”
”Oi hullu?”
Pitkä-Kalle säikähti. ”Onko Anna-Liisa viety jo?”
”Ei – mutta
Harri on kadonnut.”
”Harri, va? Kuka
varastaisi Harri? Kylle hen ole jossakin. Onko ollu katsomassa W-C?”
”Älä
puhu tyhmyyksiä. Hän on ollut kauan poissa. Minä olen
etsinyt koko talon, eikä hänestä näy jälkeäkään
missään. Ja, tiedätkö, minä löysin
salaperäisen jalanjäljen rantahietikosta.”
”Kraamperi siel
ole paseranut. Sine epäile turhat. Mine luule, at sine ole
tullut teme helleilman tähden luulotautinen.”
”Ehkä
epäilen turhaan. Ehkä Harri on mennyt enonsa luo
naapurihuvilaan, niinkuin rouva Tamminen sanoi. Mutta miksi hän
lähti niin yhtäkkiä, mitään edeltäpäin
ilmoittamatta?”
Etäällä
jyrähti ukkonen voimakkaasti.
”Tule kova
ukkosen meteli pian”, Pitkä-Kalle sanoi ja katsoi ulos
ikkunasta hermostuneena.
Jeppe istuutui
vakavana tuolille, ja hänen otsansa vetäytyi syviin
kurttuihin.
Jokin hirmuinen,
pelottava tunne lähenevästä vaarasta ikäänkuin
väreili huoneen ilmassa; se tuijotti nurkasta hehkuvin silmin ja
se liiteli ikkunan takana nahkaisin paholaissiivin.
Jotain painajaisen
kaltaista oli kaikessa. Jeppe katseli, miten Pitkä-Kalle
hääräili morsiushepeneitten kimpussa ja liehutteli
harsoja, ja miten pilvi ulkona kohosi, ja miten huone kävi
hämärämmäksi.
Valtavan pitkänä
Pitkä-Kalle suoristautui ja asetti morsiuskruunun kallelleen
päähänsä.
”Mine pukeutu
valepuku”, hän sanoi ja juoksi kaksi kertaa edestakaisin
huoneessa kuin suuri hämähäkki, toisessa jalassaan
korkeakorkoinen kenkä, joka teki hänen juoksunsa
kummitusmaiseksi hyppimiseksi – ja valkea huntu liehuen perässään.
Taas jyrähti
ukkonen entistä ankarammin.
Pitkä-Kalle
riensi ikkunan luo ja sulki sen kiireesti, luoden pelokkaan katseen
taivaalle.
”Se ole kauhia,
kun se nouse”, hän mutisi.
Nyt, kun ikkuna oli
kiinni, tuntui aivan tukahduttavalta. Jeppe nousi, lähteäkseen
ulkoilmaan.
”Mihin mene?”
Pitkä Kalle kysyi.
”Luulenpa, että
käyn naapurihuvilassa katsomassa, onko Harri siellä.”
”Jaha, no, mene
vaan. Men tule nopiasti takaisin, ennenkun hurjailma ala.”
Jeppe hävisi
huoneesta.
Oli totta, että
Mansikkasaarta saartoi vaara - - -
Oli tuskin kymmenen
minuuttia kulunut Jeppe-pojan lähdöstä kun ovelle
koputettiin.
”Kuka krapista?”
Pitkä-Kalle kysyi epäluuloisena.
Palvelustytön
ääni vastasi.
”Herra
salapoliisi Pilveä pyydetään puhelimeen.”
”Puhelin!”
Pitkän-Kallen tukka nousi pystyyn, ja hän hölmistyi
hetkeksi kokonaan. Kuka hänelle soittaisi? Kuka muu,
paitsi Mansikkasaaren huvilan asukkaat, tietäisi Pilven täällä
olosta?
”Mine tule
kohta!” hän sanoi ja riisui morsiuspukua kuumeisella kiireellä
yltään.
Hetken kuluttua hän
seisoi alakerran hallissa ja otti torven käteensä.
”Hallo!” hän
huusi.
”Onko herra Pilvi
puhelimessa?” kumea miesääni kysyi.
”Juu-u, Pilvi
ole.”
”Tämä
on Turun etsivästä poliisista. Herra Pilveä pyydetään
viipymättä saapumaan Turkuun. On kysymyksessä erittäin
tärkeä asia.”
Pitkä-Kalle
otti kuulotorven korvastaan ja tuijotti siihen sanoin selittämätön
ilme kasvoillaan.
Hän aikoi
juuri karjaista: ”Se vast ole saablaks suuri valhe!” mutta
hillitsi kuitenkin onneksi mielensä ajoissa ja sanoi:
”Jasso. Mine tule
heti. Men mite asia ole kysymyksessä eritäin tärkeä?”
”Olemme saaneet
tehtäväksemme -”
Puhelu katkesi.
Ukkonen jyrähti
uhkaavasti.
Nyt oli piru
merrassa! Varmasti se oli ollut Nummenkivi, joka jostain oli saanut
tietää huvilassa asuvasta salapoliisista.
”Hen koitta
houkuttele mine nyt pois, at hen pääsisi varasta
Anna-Liisa. Men, saablaks, mine käytä viekaus!”
Pitkä-Kalle ajatteli.
Hän seisoi
herkisen liikkumatta puhelimen luona ja siveli leukaansa miettien
ankarasti ja kyräillen palvelustyttöä, jota hän
epäili Nummenkiven kätyriksi.
”Mine lehte teme
silmenrepeys Turussa! Misse mine knalli ole?”
Hän loikkasi
eteenpäin.
Tyttö ojensi
hatun hänelle ja Pitkä-Kalle löi sen päähänsä.
”Men ensin minen
täyty saa puhu hiukka Anna-Liisan kanssa.”
Suunnattomalla
kolinalla hän juoksi oikeanpuoleisesta ovesta sisään.
”Anna-Liisaa!
Anna-Liiisaaa!”
Tyttö kiiruhti
häntä vastaan.
”Anna-Liisa! Nyt
ole tepere paikka ja paholainen ole merrassa ja mite vielä!
Muista nyt, kun mine sano: pysy sisällä, hetki ole
lyöny! Misse frouva on?”
Ӏidille
soitettiin äsken kylästä. Hän lähti kylään”,
Anna-Liisa vastasi.
”Oi hullu, onko
henellekin soitettu? Muista nyt – ole varovainen, varovainen.”
Pitkä-Kalle kääntyi ja juoksi ulos.
Palvelustyttö
seisoi ulko-ovella katsellen, miten salapoliisi Pilvi juoksi
takinliepeet liehuen pensaikon taakse.
Maailma hämärtyi,
ja ukkonen pauhasi pilvissä.
Mutta kun
salapoliisi Pilvi oli päässyt katseilta turvaan, pysähtyi
hän ja alkoi hiipiä takaisin. Pensaiden turvin hän
pääsi aivan lähelle rakennuksen seinää.
Kumartuneena,
polvet koukussa, hän kulki edelleen parvekkeen alle asti.
Nyt kuului
hallista, miten joku soitti.
”Piika telefoona
Nummenkivelle, at nyt salapoliisi lähti ja kaikki ole klaari”,
Pitkä-Kalle mutisi.
Hän nousi
pystyyn ja kiipesi nopeasti parvekkeen katolle, ryömiäkseen
sieltä ikkunasta sisään huoneeseensa.
Mutta ikävä
yllätys odotti häntä: ikkuna oli kiinni.
”No, voi saablans
ja kolme kirjava pirut! Pian hurjailma ja rankasade ala, ja mine ole
teelle katton peelle.”
Hän istuutui
ja jäi pohtimaan miten selviytyisi.
Koko itäinen
taivaanpuolisko oli nyt pimeä kuin yö, ja keltaiset
salamanvälkähdykset värähyttivät
tuontuostakin tuleen koko näkyvän taivaan.
”Se ole kaukana
vielä. Men, auta armias, se nouse nopiasti.”
Mutta kun hätä
on suurin, on apukin lähinnä.
Ikkuna avautui!
Pitkä-Kalle
pelästyi ensin niin, että oli tipahtaa alas. Mutta sitten
hän näki Jeppe-pojan pään ja ihmetyksestä
suuret silmät.
”Mitä
ihmettä, Kalle! Kuinka sinä siellä olet, katolla,
hattu päässä ja -”
”Jeppe, sine
hyveonnen poika!” Pitkä-Kalle kuiskasi sähisten ja
konttasi sisään. ”Ole tyst. Hetki ole lyöny,
Nummenkivi saapuu pian.”
”Voi, Kalle, me
juoksimme kauheasti”, Jeppe sanoi hengästyneenä. ”Näimme
niityltä äsken, miten eräs musta hinaajalaiva otti
kiinni Mansikkasaaren laituriin.”
Pitkän-Kallen
polvet horjahtivat, ja hän vaipui tuolille.
Nyt se siis alkaisi
täydellä todella!
Jeppe ja Harri
tuijottivat häntä kasvoihin.
”Voi
salapoliisisetä, älkää antako heidän viedä
siskoa”, Harri vaikeroi itku kurkussa.
”Ei! Nyt me piste
töpinäksi! Jeppe, sine mene keyteven ikkunasta tehyste, ja
Harri mene pite vakti trappujen ylepeessä at ei kuka peese ylös.
Piika ole Nummenkiven puolta.”
Pojat juoksivat
varpaisillaan ulos huoneesta.
Pitkä-Kalle
säntäsi peilipöydän luo ja aukoi laatikoita
kuumeisella kiireellä. Muutamassa hetkessä hän oli
ladannut jymypistoolinsa ja ahtanut taskunsa panoksia täyteen.
”Nyt mine
maskeera itsens, at ei yks eleve sielu tunte.”
Tuskin kukaan
maailmassa on pukeutunut morsiuspukuun niin nopeasti kuin Pitkä-Kalle
nyt. Kenties se tuli hiukan oudolla tavalla ylle – mutta 'inte de
so nuuka!'
Huoneessa seisoi
ilmetty lumivalkoinen, hirmunpitkä morsian, jonka pituutta
korkeakantaiset kengät vielä tehostivat.
Pitkä-Kalle
kaivoi jostain puuterirasian ja huiskutti naamansa valkoiseksi, että
puuteri pölysi pilvenä ympäri.
Nyt hän vasta
aavemaisen näköinen oli!
Jeppe juoksi
sisään.
”Laivassa on
ainoastaan kaksi miestä, kippari ja koneenkäyttäjä,
ja he näyttävät odottavan jotain.”
Jännittävästä
tilanteesta huolimatta ei poika voinut olla nauramatta. Harrikin tuli
samassa sisään ja säikähti pahanpäiväisesti.
”Kuuletko,
Kalle?” Jeppe sanoi.
”Kyl mine kuule.”
”No – minulla
on ajatus. Mennään ja nitistetään laivassa
odottavat miehet.”
”Kuin sine
meina?”
Jeppe sulki oven.
Ja sitten hän kuiskaten esitti huiman suunnitelman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti