7. Suuri kaappaus.
”Jeppee!”
”No?”
”Mene ja pönköttä
hilja kajuttan ovi, at ei nummenkivet peese ulos.”
”Kyllä.”
Jeppe nousi
kannelle ja horjui kaiteesta kiinni pitäen perään.
Kajuutan oven
lukossa oli ulkopuolella avain suulla, ja riemuiten Jeppe kiersi sen
kiinni, kiiruhtaen senjälkeen takaisin puhkuvan koneensa luo.
”Selvä on”,
hän huusi. ”Lukitsin heidät sinne, ja avain on nyt
housuntaskussani.”
”Bravo!”
komentotorvi kiljaisi. ”Kuule, kummost akkunalevet siine kajuttas
ole? Ei mine ole huomanu katso.”
”Pienet, hyvin
pienet.”
”Hurra! Kylle he
siel sitten pysy!”
Hetken hiljaisuus.
”Kalle!”
”Jaa?”
”Kuule, eikö
Mansikkasaaren laituria jo pian ala näkyä?”
”Ei näky
viel.”
”Voi, tiedätkö,
jos tämä kattila räjähtää - -”
”Rejehte? Ele
saablans, peljette mine pahanpeiveseksi, Jeppe! Mike siel nyt sitten
ole tapahtu?”
”Ei mitään
– mutta manometrin viisari näyttää sataakymmentä.
Ja kattilassa on niin kauhean vähän vettäkin.”
”Otta lise!”
”En minä,
tiedätkö, osaa.”
”No ehke se riitä
kotiin asti”, Pitkä-Kalle arveli.
Vulcan riensi
eteenpäin hirmuvauhtia, kattila tutisi kuin liitoksistaan
irralla, ja Jeppe väänsi ja koetteli hanoja, pääsemättä
selville, mikä niistä olisi oikea, ja mistä saisi
vettä pannuun.
Tilanne oli todella
vakavampi, kuin mitä Jeppe ja Pitkä-Kalle yhteensä
aavistivatkaan.
Minä hetkenä
tahansa saattoi vanha pannu, jonka kyljessä Jeppe-poika hääri,
lentää hajalle ja viedä mukanaan pois elämästä
hänet, morsiuspukuisen kapteenin, Anna-Liisan sekä
Nummenkiven ja sen toisen miehen.
Höyrynpaine
oli jo vallan liian suuri, ja yhä se nousi -
Pitkä-Kalle
ruorirattaan takana tuijotti silmä kovana merelle.
Hän aikoi nyt
suorittaa erään elämänsä suurimman urotyön
– pelastaa rikkaan tytön sekä vangita pahantekijän –
ja aivan paloi kiihkosta. Täytyi oikein hyppiä ja nostella
jalkoja ja hihkua.
”Mitä?”
Jeppe kysyi.
”Mine vaan teelle
hiukka purka sisu.”
”Näkyykö
jo Mansikkasaarta?”
”Ei neky.”
”Voi, en minä
uskalla enää olla täällä konehuoneessa –
se on jo noussut sataanviiteentoista -”
”Oi hullu –
tule tenne ylös minen kanssa ja jette masina pela yksin.”
Jeppe luikersi
kannelle – ja kun Pitkä-Kalle näki hänen hätäiset
liikkeensä ja pelokkaat kasvonsa, huomasi hän, että
leikki nyt oli kaukana.
”Oi hullu, Jeppe!
Ei sine osannutkin hoita masina”, hän syytti. ”Jos me nyt
lentä ylös pilvi, niin – oi hullu – mine tahtoisi, at
joku lihava teti olis kohdalla kun mine puto alas.”
”Mutta, Kalle!”
Jeppe huudahti, tuijottaen rannoille. ”Missä me olemme? Mehän
olemme ajaneet ohi Mansikkasaaren!”
”Mite? Eisunka,
siunako?”
”Kyl-lä!
Katso, tuolta niemen takaa laituria vielä hiukan näkyy.”
”Oi hullu!”
Pitkä-Kalle kirkui ja väänsi ratasta huntujen
kiertyessä käsivarsien ympärille.
Vulcan kääntyi
ja kallistui pahasti.
”Älä!”
Jeppe huusi. ”Ei kannata yrittää sinne asti. Ennenkuin
ehtisimme puoliväliinkään olisimme vainajia. Aja tästä
suoraan rantaan; siinä näkyy olevan jonkun talon laituri.”
Vesi vaahtosi
heidän ympärillään, ja laaja tyven alue ilmestyi
käännöspaikkaan.
Pitkä-Kalle
ohjasi kohtisuoraan kohti rantaa. Vulcan tutisi, sen sisuksissa
jyskytti ja natisi, ja punainen laituri läheni ja suureni.
Pitkä-Kalle
kiskoi signaaliköydestä taukoamatta ja torvi ulvoi
mielettömästi.
Tuulen nopeudella
he kiitivät kohti rantaa.
”Jeppe! Mene
stoppa kone, muuten mene koko pryki nuuskaksi.”
Jeppe katsoi
tuskissaan Pitkään-Kalleen.
”Mutta jos
kattila pamahtaa niskaani.”
”Jeppe! Anta
olla! Mine aja suora keskelle metse!”
Laituri oli jo
peloittavan lähellä, ja Vulcan kiiti sitä kohti
pikajunan vauhdilla.
Signaalitorvi
ulvoi.
Rannallaolevan
talon pihalle ilmestyi ihmisiä katsomaan, mikä nyt oli
hätänä. Ja se minkä he näkivät, täytti
heidän mielensä hämmästyksellä, pelolla ja
epäilyksen sekaisella kauhulla.
Laiva ajoi suoraan
kohti rantaa – ja millaisella vauhdilla!
Kului muutama
unohtumaton silmänräpäys, ja sitten – sitten törmäsi
laiva ryskeellä matalaan rantakallioon, liukui seitsemän
metriä ylös maalle ja kellahti kyljelleen!
Jokin pitkä,
valkopukuinen olento putosi kannelta ja kieri kalliolta kaislikkoon,
pieni poika seurasi keränä häntä, ja – PAM –
jyrähti kuin ukkonen – laiva peittyi tuleen, valtaviin
tuprahteleviin höyrypilviin ja savuun!
Kaislikkoon
pudonneet kömpivät kuraisina ylös ja pitkällä
oli pistooli kädessään.
He juoksivat
palavan laivan luo, josta hetken kuluttua alkoi kuulua ääntä,
huutoja ja laukauksia. Savun seasta tuli esiin kaksi miestä
kädet ylhäällä, nuori tyttö, jota poikanen
piti kädestä ja pitkä hameniekka, asettaan
heristellen. Koko tämä joukko lähti nousemaan ylös
taloa kohti.
Laiva paloi –
Ensimmäisenä
kulkivat miehet, sitten kauhea aave pistooleineen ja viimeisinä
tyttö ja poika.
Kun he astuivat
portista sisään, juoksivat lapset pakoon portaille ja
naisetkin siirtyivät loitommaksi.
”Teelte tule
salapolisi Pilvi!” aave huusi. ”Onko teille telefooni?”
”On – on
meillä”, isäntä vastasi.
”Jeppe, tesse
sine saa pistoli. Pite tarkka vaari nummenkiveistä ja
präiskäyttä kohta, jos he liikku yks hiukkakin vaan.”
Salapoliisi juoksi
läpi kirkuvan lapsilauman sisään.
”Misse teel ole
se telefooni? Tule heti neyttä minulle se, kakarat, tai joutu
kasvatuslaitos.”
Eräs tyttö
tuli pelokkaana lähemmäksi. ”Tuolla – tuolla se on.”
”Jaha.”
Parilla
loikkauksella läpimärkä Pitkä-Kalle oli siellä
ja kiersi vimmatusti kampea.
”Heei! Kaupunki!”
hän huusi torveen. ”Nopiasti, nopiasti! Teelle ole murhaaja
liikkeellä! Saablans, kun ne siel sentraali ole tyhmet! Mihin,
vai? Polisikammari!”
Pitkä-Kalle
ärjyi puhelimessa kuin juopunut hevoshuijari ja hälyytti
poliisiasemalta auton ja kolme etsivää.
”Ja tule pian ja
pite kiiru! Palokunta teyty tule myös. Yks laiva palaröyhyttä
kallion peele. Juu! Ainakin kuus paloauto teyty tule. - Nekemi!”
Hän vaelsi
jälleen pihalle ja otti pistoolin Jepeltä.
”Kuule,
Nummenkivi, nyt sine ole joutunut kiikissä ja sinen kaikki
pahatyöt oteta ulos. Jaa-jaa, pite kedet ylös vaan!”
Jeppe tuli
Pitkän-Kallen luo ja kuiskasi:
”Minä
epäilen, että sillä on valeviikset. Ota ne pois.”
”Juu, mine otta”,
vastasi Pitkä-Kalle ohimennen, potki märkää
hamettaan ja heitti morsiuskruunun maahan.
”Minulle ole
epemukava olo. Mine tahto kuivat housut. Nummenkivi, riisu housut
heti!”
Nummenkivi seisoi
hievahtamatta kädet ylhäällä. Hänen silmänsä
kapenivat raoiksi, ja pienien viiksien huiput värähtelivät
vihasta.
”Se ole
totteleminen, kun Pilvi sano!” Pitkä-Kalle huusi ja ampui
ilmaan. ”Housut taika henki!”
Ja Nummenkivi
totteli.
Vulcan paloi
rantakalliolla yhä, mutta sade oli tauonnut.
Pitkä-Kalle
antoi pistoolinsa taas Jepelle, joka tarttui siihen tottuneesti ja
tähtäsi roistoja.
”Ja takki sinen
pite riisu”, Pitkä-Kalle ilmoitti mennessään
Nummenkiven luo ja ottaessaan housut haltuunsa. ”Noin – noin
kiltti pojat teke – kiitos paljon!” Ja noit viikset sine ei myös
enä tartte!”
Hän repäsi
Nummenkiven huulikoristuksista niin, että tämä oli
tuuskahtaa silmilleen. Mutta irti ne eivät lähteneet. Hän
riuhtaisi uudestaan. Sama tulos.
”Ne ole luonnon
karvat, Jeppe”, Pitkä-Kalle sanoi ja jätti miehen
rauhaan. ”Nyt mine mene hiuka toi nurkan takana piste housut
peelle.”
Hänen 'nurkan
takana' ollessaan alkoi kuulua autojen surinaa, torven toitotusta ja
kellojen hälyyttävää kilinää kaukaa.
Äänet lähenivät nopeasti.
Pitkä-Kalle
veti housut takaperin jalkaansa ja vyötti ne sillä tavalla
paikoilleen, sillä kiire oli. Lisäksi ne olivat hänelle
vallan liian pienet, lahkeet nousivat säärien puoliväliin,
ja takki – se oli niin ahdas, että oli pakko kulkea niska
kyyryssä.
Parhaaseen aikaan
hän sai itsensä kuntoon, sillä hänen loikkiessaan
keskipihalle porhalsi musta poliisiauto ulvahdellen metsätieltä,
ja sitä seurasivat mahtavat, tulipunaiset paloautot, keinuen
kehnolla tiellä, jyristen ja kilisyttäen kellojaan.
”Jaha, annas,
Jeppe, pistooli.”
Pitkä-Kalle
otti ylvään asennon, koukisti jalkansa ja pyöhisteli
vartaloaan, silmäillen pää pystyssä ja
kulmakarvat koholla ympärilleen.
Bensiininsavun
hajua – melskettä – komennushuutoja.
”Missä
palaa?” huudettin.
”Tuol rannassa
pala!” Pitkä-Kalle vastasi ja viittasi kädellään
kohti Vulcania, joka vielä savuutti hiukan.
Nyt tulivat
poliisit pihalle.
”Hyve huomenta,
hyve huomenta. Tesse ole kaksi roistot, kun pite vie linnassa”,
Pitkä-Kalle selitti kumarrellen.
Mahtavasti hän
viittasi historiallismallisella aseellaan vangitsemiaan miehiä.
Eräs etsivistä
tuijotti paljaskinttuista Nummenkiveä pitkään ja astui
sitten hänen luokseen.
”Vai niin”, hän
sanoi. ”Me tapasimme jälleen, herra Kurvinen. Nyt emme
eroakaan niin äkkiä, herra Kurvinen, kuin viime kerralla.”
Ja Kurvinen, eli
Nummenkivi, pantiin käsirautoihin.
”Se toinen ole
sama laji”, Pitkä-Kalle selitti. ”Piste raudat peelle vaan.”
Kun konstaapelit
olivat saattaneet molemmat roistot autoon, tulivat etsivät
hymyillen onnittelemaan Pitkää-Kallea.
”Tiedättekö,
kenen olette vanginneet?” he kysyivät.
”Kurvinen”,
Pitkä-Kalle vastasi itseitetoisesti.
”Oletteko koskaan
kuulleet puhuttavan Kreivi Kurvisesta, huumausaineitten
salakuljettajasta ja murhaajasta, jonka kiinniottamisesta luvattiin
satatuhatta?
”Sata tuhata!
Marka, vai?”
”Niin,
satatuhatta markkaa. Ja se on nyt, kaiken todennäköisyyden
mukaan, teidän.”
”Ele saablans!
Nyt onni potkasi mineä!”
Pitkän-Kallen
iloa ei laimentanut hiukkaakaan palopäällikön kiukku,
kun hän tuli haukkumaan turhasta hälytyksestä –
päinvastoin.
”Mite turha
heelytys se ole? Tuola nouse sauhu viel, ja kun koko Turun palokunta
ole teelle niin toimitta jelkisammutus nyt”, hän sanoi.
Kun poliisi ja
paloautot olivat lähteneet, ja rauha taas palannut, sanoivat
Pitkä-Kalle, Anna-Liisa ja Jeppe Peloton hyvästit kummia
kokeneelle talonväelle ja lähtivät hämärtyvää
metsätietä pitkin Mansikkasaarta kohti.
”Ja nyt ole
kaikki selve!” Pitkä-Kalle huusi. ”Anna-Liisa ole pelastettu
ja mine ole saanut kunnia ja satatuhat marka raha.”
”Miten voinkaan
kiittää teitä”, Anna-Liisa huokasi.
Taivaanranta
siellä, mihin aurinko oli laskenut, oli kirkastunut, ja rusko
punasi nyt pilvet ja purppuroi vesihelmissä kimmeltävät
puut ja maan saniaiset tarumaisen kauniisti.
Ja nyt kuva
himmenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti