Mielipiteitä iskelmälaulusta

Aimo Viherluodon luonnos mielipidekirjoitukseksi. Ajankohta tuntematon.

Eräs onnistuneen iskelmän päätekijöistä on onnistunut laulusuoritus. Meikäläisten levylaulajien esitykset ovat yleensä kovia ja tunneköyhiä ja vailla vaihtelevaisuutta. Vapaa esittäminen puttuu kokonaan. Nuottijako on tavallisesti aivan exaktinen painetun nuotin kanssa. Mielikuvitus tulisi ottaa avuksi, että saataisiin esiin kappaleen oikea tunnesävy.

On ihmetystä herättävää, että levykustantajamme suosivat huutotyyliä, sillä se ei todellakaan sovi iskelmään. Esimerkiksi oopperalaulaja ei osaa laulaa iskelmää. Siihen vaaditaan paljon, paljon muuta kuin koulutettu ja luja ääni. On kauheaa kuulla kappaleita, joissa laulaja aivan koneellisesti kovalla äänellä huutaa sanat, olivatpa ne sitten kuinka herkät tahansa, sillä hyviä ja herkkiä iskelmätekstejäkin meiltä löytyy. Mieluummin olisi käytettävä kouluttamatontakin ääntä, jos laulaja vain saa esitykseensä lämpöä ja vivahdusrikkautta. Iskelmässä ei ole pääasiana laulajan äänenlaatu vaan esitystapa.

Martti Lohikoski lauloi aikoinaan pehmeällä pianissimoäänellä kaksi levyä, joissa olivat mm. Kappaleet Lennä lempeni laulu, Tumma Juanita ja Lentävän hollantilaisen laulu. Sillä tavalla iskelmiä tulisi laulaa. Verraton on myöskin Kauko Käyhkön esitystapa valssissa Kyläkeinulla kuutamossa ja Unelma-tangossa. Tunnetta ja mielikuvitusta on myöskin Pentti Viherluodon miellyttävissä laulusuorituksissa Pieni polku ja Kaukainen ystävä.

Miksi tällaisia hiljaisia tunneääniä ei käytetä enempää on todellakin ihmetyttävää, koska kaikki niistä pitävät, vaan annetaan jonkin koleaäänisen huutajan paukutella säkeet. Tulee mieleen se, miten puhelimen keksimisen alkuaikoina puhelimen käyttäjät huusivat täyttä kurkkua, että ääni varmasti kuuluisi. Meidän radiotaiteilijamme ehkä ajattelevat samalla tavalla mikrofoonin ääresä. Äänen on kuuluttava varmasti Peräkylään asti! On tietysti olemassa ihmisiä, jotka vaativat, että äänen on oltava suuri ja 'komea', mutta eivät kaikki.

Missä piilossa lymyävät pakosta meidän Bing Crosbymme ja Frankie Sinatramme? Kyllä he jossain ovat olemassa laajassa Suomen maassamme.

Levykustantajillamme on omituinen maku. Tämä kirjoitus ei ole mikään laulun oppitunti, mutta toivottavasti se aikaansaa hiukan miettimistä eräille asianomaisille.