Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.
Eräs Turun historiallisista
nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde
Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään
on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä
papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin
kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu
latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan
kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati
virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina
lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle
Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja
merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa.
Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi
virtaa lähteestä näkymättömänä
Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.
Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän
lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan –
Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle –
ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen.
Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun
Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka
Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka
ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä
tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset
ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä
muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää,
aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita
villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat
pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja
lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden
syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta
komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet.
Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja,
tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää
salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun
muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee
paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä
sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä
koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä
viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina:
siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen
jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös
luostarililjaa.
Toivottavaa olisi, että Turun
kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne
heittämästä törystä. Se ei liene
ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä
läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen
lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine
alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin
ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja
leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi
olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat
paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole
myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns.
”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä
koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee.
Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen
tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa,
sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta
ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi
jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen
asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden
puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei
nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle
olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja
sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen
lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on
tyypillistä Ruissaloa.
